Osteluni on karannut käsistä totaalisesti. Ajattelen koko ajan, että tarvitsen lisää kenkiä ja mekkoja ja kaikkea, koska vanhat vaatteet ovat isoja. Pitäis nyt saada nuo vanhat kuteet kirpparille tai kaappeihin ei mahdu kohta enää mitään. Tällä hetkellä tili on nollilla, sillä käytin viimeiset rahani sandaaleihin, joista en ole ihan varma, että pystynkö niillä edes kävelemään. Naurettavaa meininkiä.

Painokin on pysynyt samoissa lukemissa kohta kuukauden. Heti, kun uimahalli meni kiinni, pysähtyi painon lasku. Olen myös ruokkinut ahdistustani taas syömällä, mitäs muutakaan kuin sipsejä. Tunnen itseni ihan idiootiksi, kun en saa mitään tehtyä loppuun asti. Luovutan kaiken aina niin helpolla. Nyt mun pitäisi muistaa taas se oikea tavoite laihduttamisessa eli ei nopeasti vaan pysyvästi. Sillä ehkä saisin taas itseni liikkumaan ja syömään paremmin.

En tiedä johtuuko huonosta syömisestä vai liikunnanpuutteesta, että nukun noin 12 tuntia päivässä. Enkä saa itseäni aamulla ylös, vaikka miten kello soisi. Ja se soi neljän minuutin välein torkulla. Kun ei ole mitään syytä nousta ylös, niin sitten ei varmaan halua herätäkään aikaisin. Tai edes yhdeksältä....

 Laihduttaessa huomaa sellaisen asian, että ruoka on ollut pitkään paras ystävä. Opetellessa syömään oikein joutuu luopumaan tästä rakkaasta kaverista. Sitä ei voi kutsua kylään joka päivä, sille ei voi enää kertoa huolia, se ei anna turvaa ja lohtua pahoina hetkinä. Voin ehkä kerran kahdessa viikossa herkutella lempimättöruualla, kuten kermaperunoilla. Mutta muun ajan on joutuu vain selviytymään. Kaipaan ahmimiskausistani oikeastaan enää sitä henkistä täyttymyksen tunnetta, kun on saanut kauhean satsin ruokaa syötyä. Se ruoka ei jätä, ei petä, ei hauku ja pitää hyvänä. Ehdoitta ja silloin, kun haluan.

Syömisen vähenemisen takia olen ryhtynyt shoppailemaan kuin hullu. Viimeisen kuukauden aikana olen ostanut kuudet kengät ja neljä käsilaukkua. Plus kaikki t-paidat, hepeneet ja mekot. Vaikka ostankin suurimman osan käytettynä, on rahaa palanut ihan mukavasti. Addikti korvaa toisen addiktion toisella. Onneksi nyt pystyy jo jonkun verran istuttamaan kukkia takapihalle ja käymään puistossa istumassa koiran kanssa, niin kaikki aika ei kulu koneella ja huuto.netissä. Tai kaupungilla kaupoissa.

Kaikella tällä, ruualla ja ostamisella, yritän turruttaa vain sitä tosiasiaa, että olen todella, todella yksinäinen. Sekä parisuhteessani että kaverisuhteissa. Olen se masentunut ja eloton ihminen, jonka kanssa ei enää haluta viettää aikaa. Vaikka olen selkesti piristynyt, ystäväni eivät ehkä vielä näe sitä. Kurjinta tässä yksinäisyydessä on se, että silloin, kun eniten kaipaisin seuraa ja läheisyyttä, minun kanssani ei haluta olla. Ei, vaikka pyytäisin.

Yritän pysyä vahvana ja yritän jatkaa terveillä elintavoilla tätä elämääni eteenpäin. Kun kukaan muu ei kannusta tai välitä, oma kaventunut ja keventynyt peilikuva auttaa vielä jaksamaan.

Olen tässä parin päivän ajan pohtinut sellaista, että jos en olisi alkanut syömään liikaa ja ruokkimaan tunnetyhjiötä ihan ruualla, olisin varmaankin sortunut viinaan. Alkoholiongelmaisiahan kehotetaan pysymään kokonaan erossa alkoholista, ilmeisesti siitä johtuen, että on vaikeaa pysyä kohtuudessa. Mites meidän ahmijoiden kanssa sitten? Ei me voida olla kokonaan ilman ruokaa. Kauheinta tässä kai on juuri se, että riippuvuutta aiheuttavasta aineesta ei pääse ikinä eroon, joten sitä täytyy oppia sietämään ja kestämään pienissä erissä ja siirtyä siitä rakkaasta suklaasta johonkin terveellisempään.

En tiedä pystynkö koskaan syömään täysin normaalisiti, ilman jatkuvaa vahtimista tai vatvomista. Ajattelen olevani hoidossa oleva addikti. Varmaankin tästä syystä ruokapäiväkirjan antamat rajoitukset toimii näköjään mulla hämmentävän hyvin. Sen sijaan, että hoitaisin tunteitani suklaalla ja ylensyömisellä, joudunkin kävelylle. Tiedän, että olen hitaan kehityksen ja muuttumisen tiellä ja toivon, että joskus tämä kaikki tapahtuisi automaattisesti, ilman, että mun täytyy jostain listasta katsoa kalorit ja liikuntamäärät. Että voisin syödä sitä ranskanleipääkin ilman, että pitää vetää koko pötkö.

Tämä aloittamani projekti on antanut mulle jonkinlaisen syyn myös elämiseen. Olen ollut niin pitkään ylipainoinen ja viime vuoden ajan aika pahastikin, joten ajatus jossain vuoden päässä olevasta  lievän ylipainon statuksesta antaa mulle syyn jatkaa tätä. Haluan muuttua ulkoisesti ja toivottavasti samalla matkalla pääni sisältö saa uuden järjestyksen. Päätä hoitaa muut ihmiset, mutta kroppaa hoidan minä. Saas nähdä miten tässä vielä käy. :)

 Kiloklubi on ollut todellinen pelastus niin monella tavalla, etten olisi koskaan uskonut. Nyt kun olen sairauslomalla, olisin helposti voinut vajota ahmimiseen ja nukkumiseen. Nyt tuon sivuston ja lumien sulamisen ansiosta liikun enemmän, lähinnä kävelen koiran kanssa tai ilman koiraa. Ruokien merkkaaminen on tehty tosi helpoksi sivulla ja olen vähentänyt lohtupastan syömistä täysin.

Veikkaan, että kaikkeen tähän pieneen muutokseen liittyvät myös uudet lääkkeet sekä mielialaa parantavalla tavalla että pelolla lihomisesta. Uskon oikeasti, että saan pudotettua tavoitteena olevat loput 8 kiloa tällä tahdilla. Sitten katson uudestaan, että haluanko pudottaa kaikki liikakilot. Nyt on tärkeätä saada polvet ja mieli toimimaan paremmin.

Parisuhde on edelleen vaiheessa, mutta nyt me sentään yritetään välillä puhua.

 Olen nyt ihan oikeasti ruvennut vahtimaan syömistäni ja kirjoittamaan ruuat ylös Kiloklubin sivuille. Ne on kyllä mahtavat sivut. Uskomaton apu ja ruokalajeja on hyvin tyrkyllä ja näkee heti, mitä on syönyt ja kannattaako syödä lisää. Helposti jää lounas ja välipala välistä, mutta yritän pitää kalorimäärän sitten tuossa sallitussa, kun illalla syön päivällisen.

Suurkiitos Outi! Ilman sua en olisi noita sivuja koskaan löytänyt. :) Ja nyt taitaa olla oikea hetki itselle käyttää sivuja.