Laihduttaessa huomaa sellaisen asian, että ruoka on ollut pitkään paras ystävä. Opetellessa syömään oikein joutuu luopumaan tästä rakkaasta kaverista. Sitä ei voi kutsua kylään joka päivä, sille ei voi enää kertoa huolia, se ei anna turvaa ja lohtua pahoina hetkinä. Voin ehkä kerran kahdessa viikossa herkutella lempimättöruualla, kuten kermaperunoilla. Mutta muun ajan on joutuu vain selviytymään. Kaipaan ahmimiskausistani oikeastaan enää sitä henkistä täyttymyksen tunnetta, kun on saanut kauhean satsin ruokaa syötyä. Se ruoka ei jätä, ei petä, ei hauku ja pitää hyvänä. Ehdoitta ja silloin, kun haluan.

Syömisen vähenemisen takia olen ryhtynyt shoppailemaan kuin hullu. Viimeisen kuukauden aikana olen ostanut kuudet kengät ja neljä käsilaukkua. Plus kaikki t-paidat, hepeneet ja mekot. Vaikka ostankin suurimman osan käytettynä, on rahaa palanut ihan mukavasti. Addikti korvaa toisen addiktion toisella. Onneksi nyt pystyy jo jonkun verran istuttamaan kukkia takapihalle ja käymään puistossa istumassa koiran kanssa, niin kaikki aika ei kulu koneella ja huuto.netissä. Tai kaupungilla kaupoissa.

Kaikella tällä, ruualla ja ostamisella, yritän turruttaa vain sitä tosiasiaa, että olen todella, todella yksinäinen. Sekä parisuhteessani että kaverisuhteissa. Olen se masentunut ja eloton ihminen, jonka kanssa ei enää haluta viettää aikaa. Vaikka olen selkesti piristynyt, ystäväni eivät ehkä vielä näe sitä. Kurjinta tässä yksinäisyydessä on se, että silloin, kun eniten kaipaisin seuraa ja läheisyyttä, minun kanssani ei haluta olla. Ei, vaikka pyytäisin.

Yritän pysyä vahvana ja yritän jatkaa terveillä elintavoilla tätä elämääni eteenpäin. Kun kukaan muu ei kannusta tai välitä, oma kaventunut ja keventynyt peilikuva auttaa vielä jaksamaan.