Painokin on pysynyt samoissa lukemissa kohta kuukauden. Heti, kun uimahalli meni kiinni, pysähtyi painon lasku. Olen myös ruokkinut ahdistustani taas syömällä, mitäs muutakaan kuin sipsejä. Tunnen itseni ihan idiootiksi, kun en saa mitään tehtyä loppuun asti. Luovutan kaiken aina niin helpolla. Nyt mun pitäisi muistaa taas se oikea tavoite laihduttamisessa eli ei nopeasti vaan pysyvästi. Sillä ehkä saisin taas itseni liikkumaan ja syömään paremmin.

En tiedä johtuuko huonosta syömisestä vai liikunnanpuutteesta, että nukun noin 12 tuntia päivässä. Enkä saa itseäni aamulla ylös, vaikka miten kello soisi. Ja se soi neljän minuutin välein torkulla. Kun ei ole mitään syytä nousta ylös, niin sitten ei varmaan halua herätäkään aikaisin. Tai edes yhdeksältä....

Syömisen vähenemisen takia olen ryhtynyt shoppailemaan kuin hullu. Viimeisen kuukauden aikana olen ostanut kuudet kengät ja neljä käsilaukkua. Plus kaikki t-paidat, hepeneet ja mekot. Vaikka ostankin suurimman osan käytettynä, on rahaa palanut ihan mukavasti. Addikti korvaa toisen addiktion toisella. Onneksi nyt pystyy jo jonkun verran istuttamaan kukkia takapihalle ja käymään puistossa istumassa koiran kanssa, niin kaikki aika ei kulu koneella ja huuto.netissä. Tai kaupungilla kaupoissa.

Kaikella tällä, ruualla ja ostamisella, yritän turruttaa vain sitä tosiasiaa, että olen todella, todella yksinäinen. Sekä parisuhteessani että kaverisuhteissa. Olen se masentunut ja eloton ihminen, jonka kanssa ei enää haluta viettää aikaa. Vaikka olen selkesti piristynyt, ystäväni eivät ehkä vielä näe sitä. Kurjinta tässä yksinäisyydessä on se, että silloin, kun eniten kaipaisin seuraa ja läheisyyttä, minun kanssani ei haluta olla. Ei, vaikka pyytäisin.

Yritän pysyä vahvana ja yritän jatkaa terveillä elintavoilla tätä elämääni eteenpäin. Kun kukaan muu ei kannusta tai välitä, oma kaventunut ja keventynyt peilikuva auttaa vielä jaksamaan.

En tiedä pystynkö koskaan syömään täysin normaalisiti, ilman jatkuvaa vahtimista tai vatvomista. Ajattelen olevani hoidossa oleva addikti. Varmaankin tästä syystä ruokapäiväkirjan antamat rajoitukset toimii näköjään mulla hämmentävän hyvin. Sen sijaan, että hoitaisin tunteitani suklaalla ja ylensyömisellä, joudunkin kävelylle. Tiedän, että olen hitaan kehityksen ja muuttumisen tiellä ja toivon, että joskus tämä kaikki tapahtuisi automaattisesti, ilman, että mun täytyy jostain listasta katsoa kalorit ja liikuntamäärät. Että voisin syödä sitä ranskanleipääkin ilman, että pitää vetää koko pötkö.

Tämä aloittamani projekti on antanut mulle jonkinlaisen syyn myös elämiseen. Olen ollut niin pitkään ylipainoinen ja viime vuoden ajan aika pahastikin, joten ajatus jossain vuoden päässä olevasta  lievän ylipainon statuksesta antaa mulle syyn jatkaa tätä. Haluan muuttua ulkoisesti ja toivottavasti samalla matkalla pääni sisältö saa uuden järjestyksen. Päätä hoitaa muut ihmiset, mutta kroppaa hoidan minä. Saas nähdä miten tässä vielä käy. :)

Veikkaan, että kaikkeen tähän pieneen muutokseen liittyvät myös uudet lääkkeet sekä mielialaa parantavalla tavalla että pelolla lihomisesta. Uskon oikeasti, että saan pudotettua tavoitteena olevat loput 8 kiloa tällä tahdilla. Sitten katson uudestaan, että haluanko pudottaa kaikki liikakilot. Nyt on tärkeätä saada polvet ja mieli toimimaan paremmin.

Parisuhde on edelleen vaiheessa, mutta nyt me sentään yritetään välillä puhua.

Suurkiitos Outi! Ilman sua en olisi noita sivuja koskaan löytänyt. :) Ja nyt taitaa olla oikea hetki itselle käyttää sivuja.

Tänään tajusin oikean syyn, miksi en mennyt. Häpeän lääkityksen mukanaan tuomia kymmentä lisäkiloa niin paljon, että eristän itseni kotiini. Pystyn tapaamaan vain muutamaa kaveria. Olenhan ollut ylipainoinen jo ennenkin ja niistä ylipainokiloista 13 tuli edellisellä lääkityskierroksella. Ilman lääkettä painoni on pysynyt samassa monta vuotta. Mietin, että pitäisikö mun olla avoin ja kertoa, että älkää nyt järkyttykö mun läskeistä, nää johtuu nyt mun lääkityksestä ja saattavat hävitä, kun lääkitys loppuu tai kun rupean hikijumppaamaan joka päivä.

En hävennyt painoani oikeastaan koskaan ennen luokkakokousta pari vuotta sitten. Siellä pari entistä urheilijanuorukaista katsoivat mua ja keskustelivat painostani. Kuulin heidän vain sanovan, että kauheasti tuo on lihonut, varmaan kolmekymmentä kiloa. Teki mieli korjata, että ei, kiloja on tullut 20 lisää, mutta naama on turvoksissa lääkityksestä. Ne saman pojat, jotka kiusasivat muita yläasteella vaikutti mun itsetuntoon vielä kolmekymppisenäkin.

Mietin, että miksi tunnen häpeää kiloistani. Koenko epäonnistuneeni jotenkin? En tiedä. En oleta olevani koskaan alipainoinen tai mallinmitoissa, mutta normaalipainon ylärajakin tuntuu kovin kaukaiselta. Miksen pysty näkemään, että olen yhtä arvokas, on painoni mikä tahansa? Ja jos laihdutan, sen tulisi tapahtua vain minua varten? Siksi en pystykään pysyvään painonpudotukseen, koska laihdutan kiusaajien takia.

Onneksi pääsen parin viikon kuluttua lääkäriin, toivottavasti siellä saataisiin jotenkin tämä ahdistus aisoihin. Palaan asiaan viimeistään sillon, ellen nyt jotenkin piristy ennen sitä. Haluaisin kovasti tehdä kaikkea, kuten koruja napeista tai heijastimia tai neuloa, mutta olen jotenkin ihan jumissa. Tukahdutan itsestäni kaiken iloisen, luovan ja omaan persoonaani kuuluvan.

Lopulta pääsimme sitten syömään ja se menikin ihan hyvin. Buffet oli ihan maukas, pari ällöä ruokalajiakin tuli testattua, mutta saaristolaispöytä ja blinit olivat mahtavia. Illalla oli hauskojakin hetkiä hohtokiekon parissa ja pubissa istuessa. Kun molempia väsytti, menimme hyttiin, mutta mieheni aloitti siellä tuliaisten juomisen. Loppuvaiheessa tilanne meni sellaiseksi, että en saanut katsoa häntä tai hänen suuntaansa, koska kuulemma kyttäsin ja vahdin häntä ja reagoin kaikkeen, mitä hän teki. Vihainen puhina alkoi pelottamaan minua. Sanoinkin, että hän vaikuttaa sen verran kiukkuselta ja on humalassa, joten tottakai säikyn kaikkea, mitä hän tekee, mutta en edes katso hänen suuntaansa. Yritinkin katsoa telkkaria vilkaisemattakaan hänen suuntaansa, mutta hyttien koko, joku 10 neliömetriä ei anna kauheasti myöten väistelyyn.

Päivä Tukholmassa meni ihan kivasti, käytiin museossa ja syömässä. Välilä tuntuu, että asun Tohtori Jekylin ja Herra Hyden kanssa. Arvaamattomuus ja mielialan heilahdukset rasittavat minua tosi paljon. Tuntuu välillä siltä, etten saa henkeä. Näihin ahdistuksiin käytän yleensä sitä ruokaa. Laivalla onneksi ei sellaista mahdollisuutta ollut, vaikka buffetissa söinkin hirveästi.

En ihan tiedä mitä tehdä tämän tilanteeni kanssa.

Liikunta on ollut myös vähän mukana, jumppasin viime viikolla kolme kertaa, loin lumia kahtena päivänä ja lenkitin koiran joka päivä. Oma reippailu on parantanut vähän mielialaa ja vähentänyt tarvetta ahmimiseen. Yksi keino siirtää ahdistuminen järkeviin tekoihin on virkkaaminen. Olen tehnyt joulukuun jälkeen ainakin kolme pipoa, kahdet säärystimet ja kaulurin. Nyt sain uusia lankoja, joten eiköhän tekeleitä tule lisää. Pitäisi varmaan dokumentoida niitä, olen kuitenkin aikaansaannoksistani jollain tasolla ylpeä. Ei ne kovin upeita teknisesti ole, mutta ihan itse tehtyjä. :)

Käyn myös kerran viikossa vertaistukiryhmässä liittyen toiseen ongelmaani ja koen siitä olleen apua myös ahmimiseen. Kun voin purkaa negatiivisiakin tunteita turvallisessa paikassa, en tarvitse itserankaisua tai itsehellittelyä niin paljoa.

Ollaan myös siipan kanssa menossa laivalle, hauskaa päästä edes pikaiselle lomalle, vähän kotoa ja arjesta pois. Olen vähän säästellyt syömisissäni ihan siitä ilosta, että laivalla on taas seisova pöytä ja bliniviikot! Oi, blinit ja mäti... niin parhaita. Laivalla en aio potea huonoa omatuntoa mistään syömisestäni ja ostan myös karkkia kotiin. Täytyy valita kovia salmiakkeja ja toffeita, ne kestävät paremmin ja niitä on vaikea syödä kerralla kauheita määriä.

Päivä on ollut ihan hyvä. :)